Niko ja Iiro Rautiaisen tarina

Aikamatka menneeseen

Niko ja Iiro Rautiainen

Äitimme isä, pappamme Raimo Savolainen on syntynyt Kurkijoen Särkijärvellä. Olemme kuulleet paljon tarinoita hänen lapsuusvuosistaan Kurkijoella – evakkoreissuista ja Karjalan kauneudesta. Ajatus matkasta papan kotitilalle oli kytenyt mielessämme jo usean vuoden ajan. Vihdoin keväällä 2019 avautui mahdollisuus lähteä reissuun Kurkijoki-Säätiön järjestämälle kivijalkamatkalle yhdessä Raimo-pappamme, papan veljenpojan Reijon ja isämme Karin kanssa. Muut seurueestamme olivat aikaisemmin käyneet Kurkijoella, ja nyt oli meidän vuoro. Lähdimme matkaan jännittynein mutta odottavin mielin – näkisimme vihdoin kovan hinnan vaatineessa sodassa luovutettuja alueita ja papan rakkaan kotipaikan.

Ylitimme rajan Vaalimaalla keväisenä toukokuun päivänä. Heti rajan ylitettyä tunnelma ja näkymä muuttuivat: olimme vieraalla maalla, joka kuitenkin ennen oli Suomea, ja jonka jokainen tie ja notkelma muistutti menneistä ajoista.

Kurkijoelle saavuttuamme kiinnitimme heti erityistä huomiota luonnon kauneuteen: sen korkeuseroihin, kukkuloihin ja laajoihin niittyihin. Oli hyvin erikoista huomata, että nykyisiä nuoriakin paikallisia asukkaita asui edelleen ennen sotia rakennetuissa taloissa Kurkijoen keskustassa Lopotissa, ja kyläelämä vaikutti muutenkin melko virkeältä. Pohdimme mielessämme, että miltäköhän elämä on näyttänyt Kurkijoella samaan aikaan 80-90 vuotta sitten?

Perjantaina lähdimme heti aamulla matkaan kohti Raimo-papan entistä kotitilaa. Muut seurueestamme olivat käyneet siellä aiemmin, joten sijainti oli tiedossa. Olimme varautuneet ylittämään joen mukaan ottamallamme kumiveneellä sekä patikoimaan pidempiäkin matkoja. Edellisenä iltana olimme kuitenkin katsoneet kartasta, että tilalle olisi nyt huomattavasti helpompi päästä uuden tien ansiosta. Yllätys olikin melkoinen, sillä tilan viereen peltojen läpi oli tosiaan rakennettu aivan uusi valtatie, josta pääsimme kävelemään vain noin 200 metrin matkan suoraan tilalle.

Kävelymatka kohti papan synnyintaloa oli tunteikas vesisateen pyyhkiessä kasvojamme. Tuntui kuin olisimme siirtyneet ajassa taaksepäin ja astelleet askel askeleelta menneisyydessä. Pystyimme kuvittelemaan mielessämme laakeat viljavat pellot ja mäen päällä kohoavan talon – kuinka kaunis paikka olikaan! Itse talo ei enää ole pystyssä vaan paikalla on nykyään pelkät kivijalat. Ne ovat kuitenkin edelleen täsmälleen talon pohjan muodossa ja pystyimme näkemään huoneiden sijainnit ja siten ikään kuin vierailemaan talossa. Pihapiirissä oli nähtävissä myös saunan paikka, jossa pappa on syntynyt sekä pihakaivon lähde. Navetan kivijalat pilkottivat myös pajujen seasta. Aikamme kierreltyämme teimme upean löydön, joka muistutti konkreettisesti menneestä elämästä. Löysimme paikalta nimittäin peltimukin sekä uunin luukun. Peltimukia tarkemmin tutkiskeltuamme oivalsimme, että pappa pitää kädessään täsmälleen vastaavanlaista mukia eräässä vanhassa valokuvassa! Kenties tämä on juuri se muki? Kierrellessämme lähiympäristöä Raimo-pappa muisteli myös, kuinka olivat nuorina pojankoltiaisina touhunneet ja keppostelleet kaikenlaista pihamaalla. Hän näytti kallionkolon, mihin olivat hakeutuneet suojaan puna-armeijan pommikoneilta. Samalla kävimme tilan vieressä olevan papan vanhan opinahjon kivijaloilla. Hän ehti käydä ensimmäistä luokkaa vain noin kuukauden verran ennen kuin piti lähteä evakkoon.

Päivä kului tiluksia kierrellessä nopeasti. Illalla kokoonnuimme yhteen laulamaan karjalaisia perinnelauluja ja kuuntelemaan kertomuksia päivän kotitilakäynneistä. Ilta ja päivä oli kokonaisuudessaan ikimuistoinen.

Lauantaina lähdimme lähikuntakierrokselle. Käväisimme Kurkijoki-museossa, jossa oli vaikka mitä nähtävää. Sen jälkeen koukkasimme Elisenvaarassa, joka muistetaan eritoten jatkosodassa tapahtuneen surullisen, siviileihin kohdistuneen pommitusten, näyttämönä. Siviiliuhrien muistoa vaalii rautatieaseman edessä oleva patsas, jossa nainen pitää lasta sylissään. Matkan varrella kuuntelimme ja seurasimme ikkunasta tarkkaavaisesti matkanjohtaja-Antin esittelemiä suomalaisten kotitilojen kivijalkoja sekä vanhojen kauppojen, koulujen ja kauppaliikkeiden sijainteja. Vierailu upeassa mutta kovia kokeneessa Lumivaaran kirkossa oli yksi matkan kohokohdista. Mieleen jäivät erityisesti pihamaalla olleen sankarivainajien muistokirjoituksen sanat: ”Te ette turhaan taistelleet”. Tunteikas hetki koettiin, kun lauloimme koko matkaporukan kanssa yhdessä kuorossa Suvivirren, joka toi mieleen kaihoisasti lapsuuden kesät ja sen yhteisöllisyyden hengen, joka vallitsi kansamme keskuudessa myös traagisina aikoina. Tuntui kuin kaunis, raunioitunut kirkko olisi herännyt edes pieneksi hetkeksi uudelleen henkiin ja sai jälleen toimia hetken siinä käyttötarkoituksessa, mitä varten se on rakennettu. Kävimme myös Laatokan rannalla Vätikässä, jossa pari matkalaista kävi uimassa. Sunnuntaina koitti jo paluumatka hautausmaavierailujen, Mannerheim-linjan ja Viipurin kautta takaisin Loimaalle.

Matkaporukkamme kesken vallitsi koko matkan ajan keskinäinen luottamus ja yhteisöllisyys, jollaista harvoin kokee. Meillä kaikilla oli mahdollisuus nauttia yhdessäolosta ja yhteisistä illanvietoista, kun ei ollut virikkeinä tv:tä ja internettiä. Reissu oli kuin aikamatka menneeseen, jollaista ei enää Suomessa koe. Tuli myös mieleen, että vaikka maailma on nykyään hyvin toisenlainen, niin loppujen lopuksi sodista ja evakkovuosista on melko vähän aikaa.

Matka antoi meille koko tunteiden kirjon, niin iloa kuin surua mutta myös unohtumattomia elämyksiä. Oli vaikuttavaa nähdä paikka, missä ovat myös omat juuremme: Raimo-papan lapsuuskertomukset, muistelmat ja aiemmin vain kuvissa nähdyt esineet ja paikat saivat ikään kuin kasvot. Näin matkan jälkeen tulee pakostikin mieleen, että mitä kaikkea hienoa Kurkijoen alueella voisikaan tänä päivänä olla, jos se olisi edelleen osa Suomea.

Niko Rautiainen, 33, kauppatieteiden maisteri (KTM), Tampere

Iiro Rautiainen, 30, tradenomi/ohjelmistokehittäjä, Turku