Jani Jokisen tarina

Minun tarinani

Jani Jokinen

 

Hei ny!

Juu ni tua mää ole tualt noi Satakunnast, Kiukaisist semmosest piänest Harola kyläst mikä o erellee ittel tärkee ja rakas paikka. Vanhempani ja isovanhempani äitini puolelta asuvat myös siellä, ihan meidän naapurissa. Äidin äiti eli Eila-mummu on Laatokan Karjalasta. Hän on Hiitolan Pukinniemestä, Koponen tyttönimeltään. Isopappani, mummun isä Mikko Koponen ol Sakkola porsait. 

Vuosi 2020 oli monella tapaa erikoinen ja erilainen. Vuoden aikana minulta meni työt, ja epätietoisuus tapahtuma-alan töiden jatkumisesta on edelleen epävarmaa. Peruuntuneiden keikkojen jälkeen jäi kuitenkin paljon vapaa-aikaa. Olen kääntänyt koronan tuomat tappiot ja ajan määrän voitoksi sillä että olen ottanut selvää omista juurista ja isovanhempien taustoista.

Olen vasta kuluneen vuoden aikana sisäistänyt, että äidinäiti, Eila-mummu, on Karjalan evakko, joka perheensä kanssa joutui jättämään kotinsa rajan taakse. Mummun kotitorppa jäi Pukinniemeen Hiitolaan. Muistan kyllä, että äiti on kertonut meille lapsena, että mummu on Karjalasta, mutta ei sitä silloin ajatellut mitenkään erityisellä tavalla. Mummu ol mummu. Ja vaik hää Karjalast onki ni ei sunka mummu olis mummu, jossei hän puhuis vanhaa Porrii taik Ulvila murret, kumpaa se ny mahtaa sit ol. Harola mummuks mää hänt sano erellee.  

Kiinnostuin karjalaisista juuristani helmikuussa 2020 ja ensimmäisen kerran uskalsin kysyä mummulta, että voisiko hän kertoa Hiitolasta ja siitä mitä hän muistaa, kun uusi elämä piti aloittaa vieraassa paikassa. Tais siin men usseempi tunti ko puheltii. Tul paljo semmosii asioi esil mist mää en eres tiänny. Sen kerran jälkeen jäin miettimään et ”kunnei tommosii asioit ol tullu kysyttyy aikasemmi”. Ja kui paljo olis puheltavaa asioist. Mietein, että tuleeko tässä nyt kiire kysellä kaikkea mummun elämästä ja menneisyydestä kun heräsin näin myöhään. Oli kuitenkin hienoa saada tietää omista juurista, mummun elämästä ja nuoruudesta, ensimmäistä kertaa aikuisiällä. Samaan aikaan olin iloinen ja kuitenkin alkoi harmittaa se, että mummun koti jäi rajan taa. Ja vaikka minä en ole vielä edes käynyt Hiitolassa enkä asunut siellä niin harmitti, että sen paikan kauneutta ei voi ehkä samalla tavalla kokea kuin mitä se oli ennen sotia. Oma maa onkin toisen maa. En ollut kuitenkaan katkera vaan ajattelin asiaa enemmän kaihoisasti ja käänsin asian niin, että jos mummu ei olisi joutunut lähtemään evakkoon niin minuakaan ei olisi. 

Mummu san et häne Saimi-äiti ol aikalaiki katkera ko koti jäi. Mummun isä, Mikko ei oikee koskaa puhunu sodast eikä nua mummu sisaruksetka oikee kyl keskenää puhunu eletyst elämäst Hiitolas, sota-ajast taik sit evakost. Mummu muisteli, että he olisivat lähteneet evakkoon toukokuussa 1944 Hiitolasta ja menivät Maalahteen. Mummun nuorin sisar syntyi Maalahdessa 1949 ja ilmeisesti 50-luvulla he lähtivät Maalahdesta Ulvilan Friitalaan. Mummu kertoi Ulvilaan muutosta näin:

”Se mää muista ko me siihe tultii. Siin ol iso semmone usseemma perhee talo mihi me mentii. Me saatii Pirttilä Kallelt maat Luikkist ja sitä sit hiuka viljeltii. Isä teki semmose piäne pirti meil mut kunnei siin ollu ko keittiö ja kamari ni talo päätyy hää teki suuli et saatii viljat sisäl. Ja tua ol meil lehmä ja kaks hevost. Hevoset ol Jaako (mummun veli). Sit ol saunaki, semmone piän ulkosauna. Siin käytii saunas ja sit käytii naapuris saunas kans. Vaik tilaa ol vähä ni hyvi pärjättii. Ja siin oltii sit, en ny muist kui kaua me siin asuttii mut tua kumminki.” 

Mummu kasvoi Ulvilan Friitalassa ja 17-vuotiaana hän muutti Kiukaisten Harolaan Erikkilän maatilalle ja teki työharjoittelua Kiukaisten Laihialla. Mummu san et ”Ko Maalahdes oltii ni itteki tul puhuttuu Karjala murret ko koton puhuttii sitä. Mut sitteko tultii Satakuntaa ni hyvi vähä tul puhuttuu sitä murret ennää”. 

Olen ylpeä omista juuristani ja se, että juureni ovat Karjalassa on minulle iso ja tärkeä asia. Juu ja tua karjalaine puheliaisuus ja satakuntalaine suarasanasuus o aikalaiki hyvä yhristelmä kyl. Et tua kyl o pärjätty ainaki tähä ast. Haluaisin tietää enemmän karjalaisuudesta, kansanmusiikista, ruoista ja kulttuurista yleensäkin. Olen katsellut elokuvia ja kuunnellut vanhoja äänitteitä, joissa puhutaan karjalan murretta ja yrittänyt opetella joitain lauseita karjalaisittain. Se on ollut hauskaa ja opettavaista. Niinkuin musiikin opiskelu niin kielen ja murteen opiskelu on osittain imitointia. Vaikka mummu puhui Ulvilan/Porin murretta niin Karjalan murre on silti itselle tutun ja turvallisen kuuloista. 

Kun puhuin mummun kanssa näistäkin asioista niin ”mie, sie, hää, hyö ja työ” alkoi tulemaan puheen mukaan. ”Kaik mänt eikä piisantka” ol yks lause mikä on jääny mieleen mummun sanomana jo minun lapsuudesta. Ja vaikka itse en koe oikeaksi puhua tai opetella sitä murretta vahvan satakuntalaismurteen vuoksi niin haluan kunnioittaa omia juuriani kirjoittamalla musiikin kielellä mummun kotipaikasta suuren elokuvamaisen sävellyksen. 

Otin selvää, missä päin Pukinniemeä mummun koti oli ja miten sinne pääsisi. Ei siellä ole enää kuin kivijalka jäljellä, mutta haluan silti mennä katsomaan sitä paikkaa. Isotätini on tehnyt vuosittain kotiseuturetkiä Hiitolaan, joten soitin hänelle ja kyselin, että miten hän on sinne kulkenut. Hän kertoi samalla, että hänellä on karttoja ja kuvia kotitorpan olinpaikasta, jos haluaisin nähdä niitä. Maaliskuun alkupuolella kokoontui ”Ulvilan Karjalaseuran epävirallinen ryhmärämä” juomaan kahvia ja haastamaan isotätini Eevan luona. Katseltiin karttoja mihin oli merkattu Koposen kotipaikka ja selailtiin papereita, joista näki, ketä Pukinniemessä on asunut ennen sotia. 

Koska kulkeminen ja järjestelyt olivat Eevalle tuttuja niin aloin suunnitella matkaa Karjalaan. Ajattelin, että lähtisin kesä-heinäkuussa 2020 ajamaan sinne. Valmisteilla olevat suunnitelmat eivät kuitenkaan menneet kovin hyvin. Näimme isotätini kanssa 8.3., ja jo 13.3. ilmoitettiin että liikkumista ulkomaille pitäisi välttää koronan takia. Kevättä kohden selkeni, että tilanne oli niin paha että mihinkään ei voisi lähteä. 

Minulla oli kuitenkin joitain kuvia ja karttoja Pukinniemestä. Olin ehtinyt puhua mummun ja isotädin kanssa, joten minulla oli myös tarinoita ja mielikuvia. Olen ammattimuusikko ja sävellän aktiivisesti omalle yhtyeelleni nimeltä Jokisen monta syytä. Näiden juttujen ja mielikuvien avulla tein matkan juurilleni mielessäni. Kuvittelin, millaista siellä voisi olla. Minulle oli luontevaa kertoa tunteita ja tunnelmia musiikin kautta, joten aloin säveltää laulua ja kertoa musiikin avulla millaista siellä rajan takana on. Miltä on tuntunut kun vieraat vievät kodin ja sota murtaa rauhan. Halusin omalla työlläni säilyttää ja vaalia omia juuriani Karjalasta ja Hiitolasta. Haluan kertoa omalla tavallani muille, samoilta alueilta tulleille, että tuo paikka ja juuret ovat minulle tärkeitä. Ennen kaikkea teos on kunnianosoitus mummulleni Eilalle. Tuo sävellys on nimeltään Hiitola. Sävellys äänitetään maaliskuussa 2021 ja tarkoitus olisi päästä kuvaamaan Hiitolaan, Pukinniemeen, Linnavuorelle ja Laatokan rannalle videota, joka tulisi sävellyksen taustalle. Vielä on epävarmaa, milloin matkan tekeminen onnistuu. En vaan malttaisi odottaa!

Löysin netistä syksyllä 2020 Porissa toimivan Hiitolan pitäjäseuran sivuston ja olin heihin yhteydessä tulevaan projektiini liittyen. Haluan omalla sävellystyölläni säilyttää ja vaalia omia juuriani Karjalasta ja Hiitolasta. Hiitola-säätiö innostui projektistani ja suunnitelmista. Olen kiitollinen, että Hiitola-säätiö tukee Jokisen monta syytä -yhtyeen äänityksiä. Ja koska karjalaisuus kiinnostaa minua niin uskon, että jonain päivänä olen jäsenenä Hiitolan pitäjäseurassa. 

Mennyttä aikaa ei saa takaisin, mutta onneksi on kauniit, haikeat ja arvokkaat tarinat, jotka sain jakaa mummun kanssa. Juu ja tua täsä o viäl tommone lyhkäne runo taik semmone ko mää tei. 

 

Pakkoluovutettu Karjala

Laatokan rannoilla laulu soi kansan vahvan.
Äänet rajalta kaikuen rikkoi rauhan.

Voima ja raakuus tuo suunnaton takaa järven.
Suuren ja kauniin Karjalan meiltä vieden. 

Taakse elämä entinen täytyi jättää.
Minne matka mis määränpää? Ken tietää?

Koivikon käkien laulu ei kuulu täällä.
Niin kuin kaikui Hiitolan metsien yllä.

Mennyttä aikaa ei takaisin saa mutta silti.
Muistoissa säilyy se Karjalan maa niin kaunis.

 

Jani Fredrik Jokinen, 27, ammattimuusikko/musiikkipedagogi, Turku

 

Linkkejä:

Jani Jokinen Instagram: jokine_jokine
Facebook: Jani Jokinen

Jokisen monta syytä Instagram: jokisenmontasyyta
Facebook: Jokisen monta syytä

Jokisen monta syytä studiolive: Polte
Jokisen monta syytä Spotify
Jokisen monta syytä verkkosivut