Hiitola / naisen puku

Kuva: Outi Sane

Minulla oleva Hiitolan puku on tehty edesmenneelle äidilleni. Puku on tarkastettu 1982, äitini puku lienee niitä ensimmäisiä sen jälkeen valmistuneita. Meillä ei ole sukujuuria Hiitolassa, mutta äiti valitsi puvun sen perinteisten työtapojen innostamana. Hiitolan puku on toinen tarkastetuista karjalaisista puvuista heti Lavansaaren naisen puvun jälkeen. Hiitolan hameen myötä vekit vaihtuivat vetopoimutukseksi, liivin messinkihakasten kiinnitys on tehty puutikun avulla ja koneompelu muuttui käsin tekemiseksi.

Kansallispukuraatia edeltänyt Suomen Kansallispukuneuvosto perustettiin 1979. Isäni Kyösti Toivonen edusti siellä Nuorisoseurajärjestöä ja perhetuttumme Esko Vuorelma Helmi Vuorelma Oy:tä. Isällä oli tuota kautta erinomainen tietämys kansallispukujen tutkimuksesta sekä uusista, tai siis perinteisistä, valmistusmenetelmistä, jonka veikkaisin myös osaltaan vaikuttaneen äidin pukuvalintaan.

Hiitolan kansallispuku on minulle osittain “työpuku”, mutta myös “edustuspuku” karjalaisyhteisöissä toimiessani. Sen myötä äiti kulkee mukanani ja rinnallani.

Toiveenani on tehdä pukuun vielä säpsä ja sorokka sekä sormikkaat. Myös sarkaviitasta haaveilen. Ensin kuitenkin on syytä tarttua ajan saatossa rispaantuneen paidan korvaamiseen uudella.

Isäni ja Vuorelman Eskon yhteistyöstä syntyi sukutilallemme Messilän Lomakeskukseen kansallispukunäyttely, joka toimi 80-luvun puoleen väliin asti. Esillä olivat kaikki Vuorelman tuotannossa olevat puvut sekä lahjoituksina saatuja muita pukuja. Näyttely oli avoinna kesäaikaan. Se herätti paljon kiinnostusta ja kävijöitä oli välillä jonoksi asti. Voisin väittää mm. kaikkien Suomen Marttakerhojen järjestäneen sinne tutustumismatkan. Minä vietin näyttelyssä paljon aikaa kuunnellen oppaan tarinoita ja kansallispukutietämystäni kartuttaen ja jossain vaiheessa sain toimia hänen sijaisenaan.

Minä olen ¾ karjalainen. Isovanhemmistani vain hollolalainen äidinäiti on Hämeestä. Perinne ja sen myötä kansallispuvut ovat olleet suvussamme itsestäänselvyys, jopa rakkaudenosoitus. Mummu hankki itselleen Antrean puvun seurusteluaikana tehdäkseen vaikutuksen antrealaiseen tulevaan anoppiinsa. Minun hollolalais-antrealaisjuurinen äitini hankki Jääsken puvun isäni syntymäpaikan mukaan heidän seurusteluaikanaan. Aviomieheni pyysi minua tekemään hänelle Sortavalan seudun puvun arvostuksesta perinnerakkauttani kohtaan.

Minun ensimmäinen pukuni, 3-vuotiaana saamani Hollola, roikkuu meillä nyt seinällä. Kansantanssiryhmämme esiintymispukuina olivat puoliteollisesti valmistetut Hollolan ja Antrean puvut. Ne olivat “työpukuja”, keikkavaatteita, monesti pestyjä ja kyllästymiseen asti käytettyjä. Halusin puvun, joka voisi olla minun “edustuspukuni”, perinteisemmin menetelmin valmistettu. Niinpä tein Steiner-koulun päättötyönä itselleni Lavansaaren puvun. Tuo puku on siirtynyt tyttärelle, minun uusin pukuni on käsin tekemäni Akaan seudun puku nykyisen asuinpaikkakuntani mukaan. Kun etsimme kotia Pirkanmaalta, oli minulle yhtenä kriteerinä, että paikkakunnan kansallispuku on mieluinen. Eikö tuo ole erinomainen perustelu uuden kodin hankinnassa?

Olen ilolla seurannut kansallispukuihin liittyvän kiinnostuksen heräämistä. Nuoret iloitsevat isovanhempien vintiltä löytyneistä puvuista, vanhoja pukuja korjataan, aikuisten päähineitä valmistetaan. Karjalaisen Nuorisoliiton lanseeraamalla #tuunaamunperinne -aihetunnisteella sosiaalisesta mediasta löytyy mitä upeampia ja mielikuvituksellisempia pukukuvia.

Eläköön kansallispuku, eläköön suomalainen kulttuuri!

 

Hilu Toivonen-Alastalo, Karjalaisen Nuorisoliiton toiminnanjohtaja

 

Puvun on koonnut kansallispukuraati, asiantuntijana museotoimenjohtaja Mariliina Perkko vuonna 1982 ja täydentänyt kotiteollisuusopettaja Leena Pursiainen 2007. Tilaajayhteisö oli Hiisi-säätiö, nyk. Hiitola-säätiö. Puku on tarkistettu.

Pellavainen paita on pitkä pitkä ja reikäommelkoristeltu. Tiheästi vetopoimutettu hame on tummansinistä sarkautettua villapalttinaa kapealla punaisella helmaveralla, lantiomittainen tankkiliivi samaa villapalttinaa. Valkoisen pellavaesiliinan helmaa koristaa neulottu pitsi ja kookas hopeinen paljinsolki kiinnittää paidan halkion. Puvun päällysvaate on valkoinen, punakoristeinen sarkaviitta. Neidon päähine on joko pitkäpiikkisillä tinanastoilla koristettu verkainen säppäli tai punainen pinteli, joka on koristettu kultaisin kaluunanauhoin ja selkään roikkuvin silkkinauhoin. Nainen pukeutuu pellavaiseen liinalakkiin, silkkiseen säpsään tai sorokkaan. Lisäksi pukuun kuuluu valkoiset pellavaiset pitsineulesormikkaat ja sini-punaisin iskuhapsuin koristeltu nästyyki. Sukat ovat valkeat ja kengät joko mustat nauhakengät tai nahanväriset lipokkaat.

Sarkaviitta, sormikkaat, säpsä ja sorokka lisättiin pukuun vuoden 2007 täydennyksessä.

Pukua myy Taito Etelä-Suomi Lappeenrannassa

Lähteet: www.kansallispuvut.fi 

 

Hopeinen paidan solki.
Liivin messinkiset soljet.
Nästyykin hapsukoristeet.
Esiliinan helman neulottu pitsi.
Esiliinan kiinnitysnauhat ja hameen vetopoimutusta.
Liivin hakaset on perinteiseen tapaan kiinnitetty puutikuilla.
Hameen vetopoimutuksen yksityiskohtia.